"Onko sinun aivan pakko lähteä?" Hän kysyy peitto vedettynä alastoman vartalonsa päälle.
Huokaisen kiinnittäessäni asevyötäni. "Sie tiedät että en voi oikein muuta. Kun käsky käy, niin se on mentävä." Vastaan vastahakoisesti, kun heilautan rynnäkkökiväärin roikkumaan olkaremmistä oikealle kyljelleni. Hakuilen puiselta pöydältäni kynttilänvalossa miekkaani turhautuneena. Tunnen kun hän laskee kätensä minun käteni päälle, joka vihdoin löysi miekan. Käännyn katsomaan alastonta naista. Hänen kasvoillaan ei ole iloa, vaan lähinnä pyytävä ilme. Katson noita kauniita kasvoja hetkisen sanomatta mitään, mutta sitten murahdan ja käännän katseeni pois.
"Sori nyt vaan, mut on mentävä nyt. Pue päälles. Sun pitäis olla jo töissä. Kello lienee jo tuhat." Nappaan miekan käteeni ja laitan sen tuppeensa. Käännyn naista päin ja annan hänelle suukon. "Nähdään taas illalla."
Avaan oven pienestä asunnostani ja valo häikäisee silmiini. Perhana, aurinkohan on ylhäällä ennen minua. Kuinka epätavallista. Lähden kävelemään kohti noin neljän metrin korkuista muuria, jonka päällä on muutama valonheitin. Minua vastaan juoksee lauma leikkiviä lapsia ja pari kappaletta vanhempia rouvashenkilöitä. Nyökkään heille ja toivotan hyvät huomenet. He vastaavat ja paimentavat lapsia ohitseni. Vastaan tulee myös pari nuorta miestä kuolleet jänikset kahden kepin nokassa. Ovat varmaan juuri tulleet metsältä. Heilautan heille kättä ja he vastaavat nopealla kädennostolla minulle, kävellessään ohitsem kiireen vilkkaa.
Pääsen muurin luokse ja alan kivuta ylös tikapuita pitkin.
Päästyäni ylös, edessäni on karu ja tyhjä kaupunki. Sen kadut ovat tyhjääkin tyhjempiä, lukuunottamatta muutamia ruumiita siellä täällä. Kaupungin laidalla näkyy metsää ja vanha hylätty rautatie. Oikealla puolelleni näen järven ja sen toisella puolla metsän hallitsemaa maata. Mutta kaupungin kadut ovat minun ja muutaman muun miehen vastuulla. Me olemme päivävartiossa seuraavat kahdeksan tuntia, kunnes toinen joukko tulee korvaamaan meidät.
Tässä vaiheessa saatat miettiä, miltä me vartioimme kaupunkia. Ei, ne eivät ole eläviä kuolleita tai ihmiskunnan pohjasakkaa, vaikka joskus jälkimmäisiä ilmaantuu. Ei, me vartioimme kylää joltain paljon inhottavammalta ja kauheammalta. Peikoilta, jättiläisiltä ja lohikäärmeiltä sun muilta hirviöiltä, jotka haluaisivat kovasti syödä meidät elävältä. Ne ilmaantuivat noin 5 vuotta sitten ja se on kaikki mitä itse tiedän. Armeijat eivät kyenneet pidättelemään niitä viikkoa pidempään. En keksi selitystä tälle, mutta huhun mukaan armeijan aseet eivät tehonneet näihin olentoihin. Hallitukset pakenivat maanalaisiin bunkkereihinsa piiloon ja jättivät muut ihmiset oman onnensa nojaan. Ne ihmiset, jotka selvisivät näiden olentojen saapumisen aikana tapahtuvasta kaaoksesta, pakenivat henkensä edestä ympäri maita ja mantuja. Oli myös niitä muutamia, jotka piiloutuivat perunakellareihin ja omiin asuntoihinsa, kunnes pahin rähinä oli ohitse. Itse kuuluin yhteen näistä onnekkaista. Kaupunki, jossa nyt olen, perustettiin ensin muutaman ihmisen voimin. Meihin liittyi muitakin, kun saimme tiedon kulkemaan radiosta, että ihmisiä on vieläkin hengissä.
Rakensimme muuria päivisin ja öisin ajoimme hirviöitä pois kirvein ja keihäin. Ne tuntuivat olevan ainoita aseita, jotka toimivat vihollistamme vastaan, koska luodit vain sulivat niiden ihoon. Tiedän, se kuulostaa naurettavalta, mutta monet kerrat on miekkani tappanut peikon, kun taas rynnäkkökiväärini on vain onnistunut kutittelemaan sitä. Niin pienestä linnoituksestamme tuli valtaisa turvapaikka niille, jotka tahtoivat vielä elää ja yrittää muodostaa toimivan yhteiskunnan. Muutamasta kymmenestä ihmisestä kasvoi pian parin sadan ihmisen yhteisö, jonka johtajana toimivat kylän vanhimmat ja viisaimmat. Sotureita johtaa kapteeni Mäkinen. Hän on useamman kerran peräjälkeen todistanut, että hän kykenee tekemään oikeita päätöksiä jopa paineen alaisena ja pelastanut monta miestä taistelujen aikana. Me olemme pieni yhteisö, josta suurinosa on tavallisia ihmisiä, jotka tekevät kylän hyväksi jotain päivittäin. Ruuanlaittoa, siivoamista, lastenhoitoa, opetusta ja tietysti aseiden valmistusta. Meillä on pieni ahjo, jossa olemme tehneet aseemme vanhan perinteen mukaan. Seppämme on kokenut keski-aikaisten aseiden valmistamisessa ja hänestä on ollut paljon hyötyä. Tämä kaupunki tulee kestämään vielä pitkään, kaikkien näiden ihmisten ansiosta. Emmekä olisi kestäneet näin pitkään, ellemme olisi tehneet yhteistyötä alusta alkaen.
"No näkyykö mitään normaalista poikkeavaa?" Tuttu ääni kajahtaa selkäni takaa. Käännyn ympäri ja näen soturiveljeni Korkatin tulevan tikapuita pitkin ylös. Tuo vaaleahiuksinen ja jykevärakenteinen mies on yksi parhaista sotureista joita tunnen. Hänen kasvonpiirteensä ova todella pehmeät ja selvät, mutta auta armias jos hänen käteensä laitetaan kirves, nuo kasvot ovat täynnä raivoa ja pelottavaa voimaa. Nostan Korkatille kättäni ja käännän katseeni takaisin tyhjille kaduille.
"Ee mitää erikoista. Basic shit aikalailla." Tuumaan sylkäisten alas muurilta. Korkatti naurahtaa ja sytyttää huulessaan roikkuvan tupakan.
"Joo nii, Mäkisellä oli sulle asiaa." Hän tokaisee vetäen keuhkollisen tupakastaan.
Nostan kulmiani yllättyneenä. "Mäkisellä? Mitäs sillä nyt minulle on?"
"Kuulemma mennää raidaan joku peikkojen pesä. On kuulemma KSO pihassa ollut sen verran liikettä että epäilee sen olevan siellä." Korkatti vastaa puhaltaen sitten savut suustaan.
Naurahdan ja rapsutan leukaani. "Vai että sielläkö ne on? Mistäs ne on sellasta tietoa sitten saaneet?" Korkatti vetää keuhkollisen ja puhuu sitten todella virallisella äänellä.
"Tiedustelijat ovat paikantaneet mahdollisen vihollisen leirin. Terveisin uusi kapteeni Leskinen." Tämä lause saa minut nauramaan kovaan ääneen.
"Vai että se Leskinen pyrkii kapteeniksi? Juuh elikkäs, eiköhän lähdetä kattomaan mitä se kaveri aikoo!" Läimäytän Korkattia selkään, samalla kun hän nauraa kanssani. Laskeudumme alas muurilta, mutta sitä hihkaisin muurilla oleville vahdeille että lähden hetkeksi pois. He nyökkäävät ja jäävät vahtiin minunkin puolestani.
Kävellessäni Korkatin kanssa kohti kapteenin telttaa, mieleeni muistuu eräs pikkuseikka.
"Sun ei kyllä ole pakko lähteä mukaan, oli se päätös mikä tahansa." Totean Korkatille hieman arasti. Korkatti pudistaa päätään. "Ei, kyllä mä lähden. Jos on pieniki mahdollisuus että Inka on siellä, niin mä lähden mukaan." Hän sanoo itsevarmuutta ja toivoa uhkuen.
Viimekertaisessa hyökkäyksessä, Korkatin tyttöystävä siepattiin. Peikoilla on tapana ottaa vankeja, koska niille ihmisen liha on kuin huumetta. Peikot valmistavat ihmisistä oikeastaan mitä tahansa. Verestä ja nesteistä simaa, luista tehdään jauhetta, lihasta keittoa jne.
Peikot ovat väkivaltaisia, suuria ja pelottavia olentoja. Niiden iho on niin paksua, että luodit eivät vaikuta niihin. Vain terävät miekat ja kirveet tepsivät niiden ihoon, mutta sekään ei riitä. Peikkojen haavat kasvavat umpeen todella nopeasti ja niitä on hyvin vaikea tappaa. Ainoa tapa tappaa peikko lopullisesti on pistää sitä sydämeen tai lyödä sen pää irti. Auringonvalo auttaa myös, koska auringonvalo sokaisee peikot ja pitempi aika auringossa muuttaa ne kiveksi.
Minun täytyy ihailla Korkatin rohkeutta ja päättäväisyyttä. Hän ei ole antanut periksi vaikka sieppauksesta on kulunut jo kolme päivää. Enkä koskaan ole nähnyt peikkojen pitävän vankeja päivää pidempään.
"Okei, tee kuten tahdot. Me tehdään parhaamme että löydetään Inka. Mä lupaan sen sulle."
Korkatti nyökkää, mutta ei sano sanaakaan.
Kun pääsemme kapteenin teltalle, huomaamme sen suuaukolla kaksi tuttua miestä. Nurminen, vahvarakenteinen ja mustahiuksinen soturi. Hänen olkapääsuojansa on ainutlaatuinen, koska sen päälle on kudottu karhunturkkia. Nurminen nojaa taistelukirveeseensä ja huomatessaan meidät hän heilauttaa kirveen olkapäälleen. Nurmisen vieressä seisova mies on Broberg. Hän on pukeutunut mustasta teräksestä valmistettuun rengaspaitaan ja kantaa mukanaan leveää kilpeä sekä hänelle henkilökohtaisesti valmistettua miekkaa. Miekka on siitä erikoinen, että se on suhteellisen leveäteräinen yhdellä kädellä käytettäväksi, mutta mies tuntuu silti heiluttavan sitä kuin se olisi painoton.
Nämä kaksi kuuluvat Korkatin kanssa minun omaan iskuryhmääni, Raivopäihin.
"Terve, jätkät. Mitenkäs teidän aamut?" Hihkaisen kävellessäni telttaa kohti.
Kumpikin heistä naurahtaa kovaan ääneen ja Broberg laskee kilven maahan, nojatakseen sitä vasten. "Noh, mitäs tässä. Aika nihkeä aamu." Broberg tuumaa ja vilkaisee sitten Nurmista päin. Nurminen kääntyy meitä päin ja hymyilee leveästi partansa alta.
"Aika samanlainen, ei erikoista." Pääsen teltan suulle ja naurahdan sitten ääneen.
"Noh, miulla oli aika kostea aamu. Eikä ollunna edes sateinen." Meidän pikku joukkiomme kävelee naurun saattelemana telttaan, jossa Mäkinen odottaa muutaman muun miehen kanssa.
Kapteenin vasemmalla puolella on hänen kirjanpitäjänsä, kartanlukijansa ja tietysti sotilaskouluttajansa Vähälä.
Hän on nuorempi kuin suurin osa meistä, mutta hänen kykynsä komentaa sotilaita on uskomattoman jykevä. Hänen vieressään seisoo lähes samannäköinen mies nimeltään Toivio. Hän on Vähälän tavoin sotilaskouluttaja, mutta ei niin suurelta osalta. Hän on niin sanotusti "erottelija". Hänen tehtävänsä on testata kokelaiden kyvyt taistelukentällä ja karsia heikoimmat yksilöt pois.
Oikealla puolella taas kaupungin uusin asukas, kapteeni Leskinen. Hän on laiha ja vaaleahiuksinen poika. Vaikka hän onkin jo 20 - vuotias, hän on silti pojan kloppi verrattuna muihin. Hän on itsekeskeinen ja luulee itsestään aivan liikoja. En käsitä miten Mäkinen on voinut ottaa jonkun noin idiootin kapteenin kokelaaksi, mutta valintansa kullakin.
Kun astumme sisään, Mäkinen nostaa katseensa välittömästi kartasta ja hymyilee sitten hyvin tuttavallisesti meille. Tervehdin häntä matalalla kumarruksella ja kättelyllä.
"Päivää vaan kapteeni. Teillä oli minulle asiaa?" Toimitan asiallisesti ja kunnioittavasti.
Mäkinen hymyilee viiksiensä alta ja nojautuu sitten takaisin karttaa kohti. Hän osoittaa ryppyisellä sormellaan kartalla olevaan punaisella tussilla piirrettyyn ympyrään.
"Leskisen lähettämät tiedustelijat raportoivat, että tällä alueella on havaittu peikkojen pesä. Tuntomerkit täyttävät kaikki kriteerit. Paljon kaadettua metsää, suuria kuoppia ja lisäksi suuri kasa puita, jonka uskomme olevan niiden pesä." Mäkinen ilmoittaa ja suoristaa sitten ryhtinsä noustessaan katsomaan minua päin.
"Leskinen on tullut siihen tulokseen, että meidän tulisi hyökätä tänään. Peikkojen pesä noin lähellä meidän sijaintiamme on suuri riski turvallisuudellemme." Mäkisen jatkaa ja kääntyy sitten Leskisen puoleen. "Eikö niin, alokas?" Leskisen ilme kirkastuu, kun hän saa huomiota.
"Kyllä, herra kapteeni. Nyt kun tiedämme missä vihollinen on, meidän tulee iskeä välittömästi ja voimakkaasti. Meidän tulee hyökätä tänä yönä, jotta.." Alan nauraa kovaan ääneen niin, että Leskisen lause keskeytyy. Leskinen alkaa änkyttää ja katsoo sitten minua hyivn hämmentyneenä.
"Kuules pojuseni, kai sie tiedät, että meillä ei nyt ole vastassa ihmisiä? Jos sä välttämättä haluat lähettää meidät kuolemaan tuonne yöllä niin miksi et samantien laita meitä hirteen roikkumaan?" Totean ylväänä ja käännän katseeni alas karttaan.
"Niiden pesä on kilometrin päässä meistä, me jouduttais menemään pimeällä kilometrin verran vihollisen alueella. Heti kun aurinko laskee, peikot ryömii koloistaan. Sitä paitsi, me ei pärjätä niille yöllä. Päiväs aikaan on ainoa hetki jolloin meillä on etu. Peikkojen kimppuun hyökkääminen yöllä olis suora itsemurha." Mäkinen kääntyy minua päin ja suoristaa viiksiään. "Joten mitä sitten ehdotat, Lehmonen?"
Minäkin suin partaani hetken ja katselen karttaa.
"Ehdotan, että minä ja Raivopäät hoidamme tämän. Otamme yhteyden myös Suojasalmeen. Hän on äärimmäisen hyvä peikkojen kanssa ja keksii varmasti jotain tähänkin tilanteeseen. Otamme myös mukaan pari kolme soturia. Mitä vähemmän meitä on, sen parempi. Lähdemme päivällä ja houkuttelemme peikot ulos päivänvaloon." Isken teatraalisesti veitsen ympyrän keskelle. Leskinen katsoo minua tyrmistyneenä ja Mäkinen nauraa.
"Selvä, tehdään näin. Leskinen lähtee myös mukaanne, hän tarvitsee hieman kenttäkokemusta." Mäkinen myöntyy ja Leskinen kääntyy häntä kohti yllättynyt ilme kasvoillaan. Siinä samassa Toivio ja Vähälä astuvat eteenpäin.
"Kapteeni, tahdomme ilmoittautua vapaaehtoisiksi." Mäkinen kääntää katseensa Toivion puoleen ja pohtii hetken. "Te kaksi olette minun parhaat kouluttajani. En millään tahtoisi menettää teitä. Valitettavasti joudutte jäämään tämän kerran kylään." Mäkisen käsky käy ja Toivio nyökkää vastaukseksi.
Kumarran taas Mäkiselle ennen kuin lähden teltasta ja hän nyökkää minulle takaisin.
Astumme ulos teltasta ja kerään Raivopäät yhteen.
"Noniin pojat, keikkaa pukkaa. Kerätkää kolme miestä vapaaehtoisista ja aseistakaa ne. Mie ilmoitan Suojasalmelle, että apu on tarpeen. Uskoisin että sillä ei mene kauaa tulla tänne, kun on peikosta kyse. Tavataan tunnin kuluttua portilla. Sitten lähetään leikkeleen peikkoja pinoon." Koko joukko nyökkää ja käännyn sitten muiden lähtiessä pois Korkatin puoleen.
"Kerää sinäkin kamas. Tällä kertaa mennään syvälle paskaan."
