Soturin Laki

Esiluku

Nainen juoksee henkensä edestä metsän halki.  Rankkasade piiskaa hänen kehoaan ja rajut tuulenpuuskat paiskovat häntä maahan. Mutta nainen jatkaa matkaansa päättäväisesti, vaikka luontoäiti yrittää saada hänet luovuttamaan. Vanha puu kaatuu naisen eteen ja yrittää katkaista hänen kulkunsa eteenpäin. Mutta nainen kipuaa puun yli ja jatkaa kulkuaan. Tuuli paiskaa naisen mutaan ja sade yltyy yhä kovemmaksi. Aivan kuin jokin yrittäisi saada naisen pois päiviltä.

Nainen ei tiedä minne hän juoksee, hän vain pakenee pois kaupungistaan. Hän tietää, että minne tahansa hänen tiensä viekään, se ei ole enää hänen kotikaupunkinsa. Hän tietää, että siellä häntä ei hyväksytä enää, saati sitten hänen sylissään huutavaa lasta. Vaikka äidin kädet ovat kohmeessa ja lähes tunnottomat, hän kantaa niillä nuhjuisiin rääsyihin ja peittoihin käärittyä lastaan. Lapsi ei lakkaa huutamistaan, vaikka nainen kuinka yrittää rauhoitella tätä hyssyttelemällä ja rauhoittelemalla.

Nainen pakenee kaupungin Keisaria. Julmaa miestä, josta kukaan ei tiedä paljoa. Hänen säädöksiensä mukaan, jokainen tyttölapsi täytyy tuoda hänelle. Syytä tähän säädökseen ei kukaan tiedä, mutta sen kaikki tietävät, ettei lapsi palaa koskaan palatsista.
Äiti tietää, että ainoa tapa pelastaa lapsi, on paeta. Vaikka hän ei tiedä, minne hän menisi, hän ei voi jäädä kotiinsa. Keisarin kaarti lähti seuraamaan häntä, mutta heti kun hän tuli metsän reunalle, he kääntyivät takaisin. Aivan kuin he olisivat pelänneet jotain.

Nainen alkaa väsyä ja luopua toivosta. Hän ei saa enää henkeä, mutta ei voi pysähtyä lepäämään. Lapsen huuto pakottaa häntä jatkamaan, vaikka hänen jalkansa eivät kanna häntä enää pitkään. Hänen on jaksettava. Hänen on jatkettava, vaikka kipu houkuttelisi häntä pysähtymään. Äiti kompuroi oudon kulmikasta ylämäkeä ylös, kompastuen sitten yhteen kivistä. Hän kaatuu selkä edellä, jotta lapsi ei satuttaisi itseään. Naisen rasittunut selkä ei kestä iskua ja kipu juoksee koko hänen kehonsa läpi. Jokainen hengenveto tuntuu kuin paksulta neulalta hänen keuhkojensa läpi ja hän ei voi kuin epätoivoisesti parkaista kivusta. Veren maku nousee hänen suuhunsa ja kaikki alkaa sumentua. Nainen päästää henkensä irti ja luovuttaa. Hän sentään yritti. Hänen oli pakko yrittää. Viimeinen asia minkä hän kuulee, on lapsen huuto, joka hitaasti haihtuu olemattomiin.
Kärttyinen vanha mies avaa talonsa oven ja pitää terävää miekkaa valmiina leikkaamaan sillä häirikön kuuteen palaseen. Mutta kun mies ei näe mitään pihallaan, hän murahtaa ja laittaa miekkansa takaisin tuppeensa.

 Mutta kun mies kääntää selkänsä, maasta kuuluu outo ääni. Vaikertavaa jokellusta ja sitten se yltyy ärsyttävään parkuun. Mies luo katseensa alas kuistilleen ja huomaa maassa makaavan naisen ja hänen sylissään parkuvan lapsen. Mies polvistuu välittömästi naisen rinnalle ja tarkistaa hänen tilansa. Miehen ei tarvitse tehdä suurempaa lääkärintarkistusta saadakseen selville, että nainen on kuollut. Hänen kehonsa on vieläkin lämmin ja naisen lihasten jäykkyyden perusteella, tämä oli kuollut rasitukseen. Hänen jalkapohjansa ovat veren peitossa ja haavojen runtelemat. Mies kuuntelee hetken sateen ropinaa talonsa kattoa vasten, lapsen parkumista ja aivan kuin jonkinlaista naurua, joka kantautuu metsästä. Jotakin huvittaa, kun nainen ei selvinnyt. Jokin nauraa hänen epäonnelleen.

Mies nostaa lapsen syliinsä naisen kohmettuneista ja kuoleman jäykistämistä käsistä. Lapsi parkuu henkeään haukkoen ja kyyneleet noruvat hänen silmistään jatkuvana virtana. Mies pudistaa päätään ja nousee ylös lapsi sylissään. Vaikka lapsen äiti on kuollut, ei lapsi itke sen vuoksi. Vaan koska sillä on nälkä ja kylmä. Mies tuntee olonsa avuttomaksi ja heikoksi. Mitä minä teen lapselle?
Hän katsoo pitkään lapsen huudosta vääristyneitä kasvoja, eikä keksi kuin yhden ratkaisun. Hän laskee lapsen lattialle ja vetää miekkansa. Hän tähtää miekan kärjen lapsen pientä päätä kohti ja vetää syvään henkeä. Olen pahoillani, hän ajattelee. En voi muutakaan. Hän nostaa miekan ylös ja syöksee sen sitten alas. Parkuminen lakkaa ja mies huokaisee syvään.

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa

Aurinko kohoaa taas kerran metsän yläpuolelle. Se häikäisee vanhan miehen silmiä ja saa tämän ärähtämään herätessään tähän ylimääräiseen valon määrään. Mies nousee istumaan petinsä reunalle ja hieroo unisia silmiään. Taas yksi auringon pilaama päivä. Eikö vanha mies saa yhtä päivää ilman aurinkoa?
Hän nousee vuoteeltaan ja kävelee ulos talostaan. Mies venyttelee raajansa ja lihaksensa hieman vetreämmiksi, jotta päivä ei menisi kivussa rypemiseen. Venyttelen lopuksi mies puhaltaa keuhkonsa tyhjiksi ja vetää sitten uuden ilman sisään. Hän kävelee puutarhaansa, joka on rajattu korkealla puuaidalla. Puutarhassa kasvaa Bonsai –ja persikkapuita. Puutarhan keskellä on pieni lampi, jossa ui värikkäitä kaloja ja lammesta virtaa pieni puro ympäri pihaa. Mies polvistuu pienen puron luo ja pesee kasvonsa raikkaalla vedellä. Hän kuivaa kasvonsa pyyhkeeseen, jonka oli ottanut mukaansa.

Tämä puutarha on vanhan miehen mielen ja sielun rauhan tyyssija. Hän on itse istuttanut jokaisen puun ja rakentanut aidan niiden suojaksi. Lampi oli ollut jo aikaisemmin paikallaan ja mies oli päättänyt rakentaa talonsa sen viereen. Täällä hän voi elää rauhassa ja eristyksissä. Hänen ei tarvitse kuunnella kaupungin melua ja hengittää sen raskasta ilmaa. Täällä on vain hän ja metsän rauha.
Mies sulkee silmänsä ja hengittää syvään. Hänen mielensä rauhoittuu täysin ja jokainen lihas hänen kehossaan rentoutuu. Hän antaa ajatuksiensa juosta ja virrata, kuin edessään oleva puro. Ihmisen mieli on kuin lampi, johon ajatukset virtaavat puron lailla. Purot voivat olla hitaita ja verkkaiseen tahtiin virtaavia, tai voivat kasvaa vahvavirtaisiksi joiksi.

Rauhan rikkoo kirkas lapsen huuto ja yhtäkkiä miehen kaulan ympäri kiertyvät kädet. Mies ärähtää ja heittää lapsen maahan niskalenkillä. Lapsi nauraa, vaikka häneen sattuu. Mies murahtaa ja nousee ylös pikaisesti.
” Perhanan pentu! Minun olisi pitänyt vain leikata tuo pieni pääsi irti, kun minulla oli mahdollisuus!”  Vanha mies huutaa ja lapsi alkaa nauraa kovempaan ääneen. Mies pyöräyttää silmiään ja kuuntelee hetken tuota hellyttävää naurua. Se kiihtyy ensin, kunnes heltyy hetkeksi, vain voimistuakseen aina vain kirkkaampaan nauruun. Mies pudistaa päätään ja nostaa lapsen ylös maasta.
”No niin, pentu. Tulehan nyt. Mennään tekemään jotain syömisen arvoista.”  Hän ojentaa kätensä lapselle, joka ottaa käden vastaan hymyillen ja lähtee vanhuksen kanssa sisälle taloon.

He syövät taas samanlaisen aterian, kuin aina ennenkin. Kulhollinen keitettyä riisiä, teetä ja metsästä pyydetyn pyyn lihaa. Koko tämä kokonaisuus on maukkaassa kastikkeessa, jonka mausteet vanhus on kasvattanut itse. Vanhus syö ateriansa kiitollisena ja laittaa sitten tyhjän kulhonsa pöydälle. Hän luo katseensa lapseen, joka katsoo ruokaansa naama rutussa. Tyttö haistaa ruokaansa ja työntää sen sitten kieltään näyttäen kauemmas. Mies murahtaa ja työntää ruuan takaisin hänen eteensä syömäpuikoillaan. 

” Syö ruokasi, pentu. Jos ruoka ei kelpaa, niin metsä on ympärilläsi. Etsi sieltä sitten jotain parempaa, jos luulet sellaista löytäväsi.” Mies ehdottaa laittaen syömäpuikkonsa pöydälle ja juoden teensä lyhyin ryypyin.
 Tyttö katsoo ruokaa hetken ja sitten seinällä roikkuvaa jousta nuoliviinineen. Hän arpoo hetken, nousee sitten ylös ja kävelee jousen luokse. Hän ottaa jousen alas seinältä, mutta ei ylety nuoliviineen. Hän pomppii hetken tasajalkaa, kunnes nappaa jakkaran pöydän vierestä ja nousee sen päälle tavoittaakseen nuoliviinen. Hän kietaisee sen pienen vyötärönsä ympäri ja kokeilee venyttää jousen jännettä loppuun asti. Hän saa sen vedettyä melkein oikean verran, mutta se ei ole tarpeeksi pitkällä, että nuoli pystyisi edes tappaamaan kyyhkyn. Tyttö on kuitenkin varma, että saa sillä jotain aikaiseksi ja lähtee sitten päättäväisesti ulos talosta.

Mies katsoo tytön lähtöä sanomatta mitään ja juo teensä loppuun. Itsepäinen kakara, hän ajattelee. Hän on tehnyt tuota samaa jo kohta vuoden. Mikä minun ruuassani muka on vikana? Mies kohauttaa olkapäitään ja raivaa sitten pöydän astioista. Antaa penikan leikkiä metsästäjää, mies ajattelee. Metsässä ei ole isoja petoeläimiä, eikä maantierosvojakaan ole näkynyt sen jälkeen, kun vanhus oli muuttanut metsään. Vanhus pesee likaset astiat ja kietoo syömäpuikot pehmeän pyyhkeen sisään. Hän asettaa puikot omalle paikalleen mustassa laatikossaan ja kulhon hän laittaa sen viereen. Ruokailu on siis hoideltu. Aika aloittaa päivän työt.
Hän kävelee huoneeseensa ja avaa koristellun kaapin. Kaapin sisällä lepää mustassa tupessa vanha Zervekien miekka. Se on yksiteräinen, ohut ja lievästi kärkeen kohti kaartuva miekka, joka on suunniteltu leikkaamaan pistämisen sijasta. Mies nostaa miekan kaapistaan ja ihailee hetken sen itse valmistettua tuppea. Se on kovetettua nahkaa, joka on koristeltu omistajansa omalla käsialalla. Mies vetää miekan tupesta ja tarkistaa sen terän. Se heijastaa ulkoa paistavaa auringon valoa täydellisesti. Se täytyy vain teroittaa uudestaan ja kiillottaa. Kuten jokaikinen aamu.


Mies kävelee talonsa nurkalla olevan pajan luokse. Siihen kuuluu ahjo, alasin ja teroituskivi. Koko pajan päällä on puinen katto ja seinät on tehty samalla tavalla puusta, joka on kostutettu ja kyllästetty, jotta se ei syty palamaan helposti. Mies katsoo terää pitkin ja varmistaa, ettei se ole vääntynyt. Terä on yhtä suora kuin eilenkin, joten sitä ei tarvitse muovata nyt. Vain teroitus ja kiillotus.
Mies istuu teroituskiven luokse ja johtaa veden pienestä putkesta juoksemaan kiven päälle. Hän alkaa pyörrittää kiveä polkimella ja asettaa miekan kivelle. Kirskunta alkaa kuulua miehen korvassa ja hän irvistää hieman, mutta ei anna sen häiritä. Mies Vie terää vasemmalta oikealle, aloittaen käsisijasta ja nostaen miekan pois, kun kärki tulee vastaan. Hän kääntää miekan toisen kyljen ja alkaa teroittaa sitä. Vanhus toistaa tätä useaan kertaan, kunnes terä on tarpeeksi terävä. Teroituksen jälkeen hän kastaa miekan vedessä ja kuivaa sen paksulla kankaalla. Hän tarkistaa vielä terän olevan tasainen, ettei se ole teroituksen aikana mennyt vinoon. Vanhus huokaisee ja hymyilee onnistuneena. Se on taas täydellinen. Siinä ei ole minkäänlaista vikaa eikä epäpuhtautta pilaamassa sen täydellisyyttä. Tämä on kauneutta. Se on kauneutta, jonka vain tämä vanha mies näkee.

Mies nousee ylös ja testaa miekan kulkua ilman halki. On kuin se leikkaisi tuulen kahtia. Mies voi kuulla tuulen valittavan. Hän lyö uudestaan ja leikkaa taas ilmaa. Miekka laulaa kaunista laulua, jonka vain mies voi kuulla. Miekka on ollut miehen paras ystävä siitä lähtien, kun hän sen itse takoi. Tietysti, hänellä oli usea miekka ennen sitä ja ne kaikki ovat hajonneet tähän mennessä. Mutta niinhän ihminen löytää itselleen elämänkumppanin. Hän elää elämäänsä eteenpäin usean eri ihmisen kanssa, kunnes löytää sen oikean. Jonkun kanssa voi tuntua siltä, että tämä suhde kestäisi iät ja ajat. Mutta jonkun kanssa se tuntuu siltä, että se ei tule kestämään hetkeä pidempää.

Tämä miekka on hänen paras ystävänsä. Se on hänen henkensä pelastaja, hänen isänsä kaikki opetukset, hänen äitinsä kaikki rakkaus. Vanhus ei kanna mukanaan vain miekkaa, vaan muistoja. Miehen elämään on sitoutunut niin monta kaunista hetkeä, niin monta kaunista muistoa, joita mies kantaa mukanaan minne tahansa menee. Mutta kun hän kantaa miekkaansa, hän muistaa kaiken selvemmin kuin koskaan ennen.
Näin hän on elänyt jo pitkään. Yksin miekkansa kanssa. Kunnes yksi lapsi muutti hänen yksinäisyytensä. Kunnes yksi lapsi tuli ja katsoi miekkaa samalla tavalla kuin vanhus katsoi sitä ensimmäisen kerran. Ihaillen, mutta peläten.

Tyttö kävelee metsässä pienin askelin, koska on vasta kymmenen vuoden ikäinen. Hän on täynnä itsevarmuutta, vaikka onkin niin nuori. Jokin hänen sisällään vain sanoo, ettei ole mitään hätää. Vaikka lapsi ei tunne metsää, hän ei pelkää sitä. Se tuntuu jotenkin, turvalliselta. Jokainen puu, joka kasvaa hänen ympärillään, tuntuu omaavan omanlaisensa tarinan. Jokaisella puulla tuntuu olevan silmät ja korvat. Ne kuuntelevat ja katsovat, kun hän käy metsän läpi, mutta eivät halua hänelle pahaa. Ne vain haluavat seurata ja kuunnella.

Kun tyttö ajattelee tarkemmin, miksi lähti metsään, ei hän saa sille minkäänlaista selitystä. Aivan kuin hän olisi vain tehnyt sen jonkun toiveesta. Jokin oli vain napsauttanut sormiaan ja tyttö oli totellut. Tai sitten hän vain ei pidä Vakavan Sedän ruuasta. Onhan se herkullisen näköistä, mutta se maistuu pahalta. Ne valkoiset pienet siemenet eivät maistu miltään ja se liemi missä ne uivat ei maistu todellakaan hyvältä. Sama pätee niihin vaaleisiin lihankimpaleisiin. Ne ovat kuvottavan näköisiä. Tyttö on varma, että Vakava Setä haluaa vain hyvää, vaikka onkin joskus hieman äreä. Hän ei vain osaa olla mukava. Mutta tyttö on asunut Vakavan Sedän luona niin kauan kuin muistaa, joten hänen ei ole syytä valittaa. Hänellä on koti, jossa asua, toisin kuin metsän eläimillä. Ne joutuvat asumaan puissa ja koloissa. Niillä on varmasti todella vaikeaa elää niin inhottavissa paikoissa.

Tyttö tepustaa eteenpäin jousensa kanssa ja pysähtyy sitten pienen metsäaukean laidalle. Vakava Setä tulee aina tälle samalle aukiolle ja ampuu alas heinän seasta nousevia pyitä. Ne täytyy vain ensin säikyttää ylös korkean heinän seasta ja sitten ampua alas jousella. Jos Vakava Setä osaa sen, niin osaa kyllä tyttökin.
Tyttö vetää nuolen viinistä ja asettaa sen jänteelle, vaikka se viekin häneltä hetken. Hän nostaa jousen valmiiksi ja jännittää jousensa. Hän vetää henkeä ja huutaa kovaan ääneen. Heinikon seasta lehahtaa ilmaan kuusi pyytä. Tyttö tähtää ja vapauttaa nuolen. Nuoli lentää ilman halki, mutta ei osu mihinkään. Tyttö ei ollut tähdännyt tarpeeksi ylös, joten nuoli lentää aukion toiselle laidalle ja pyyt lentävät kauas metsäaukeasta. Tyttö katsoo hetken pyiden lentoa, kunnes ärähtää ja viskaa jousen maahan turhautuneena. Hän ei osunut tälläkään kertaa! Tämä ei voi olla todellista! Vaikka tyttö yrittäisi kuinka monta kertaa, hän ei koskaan saa edes pientä pyytä kiinni. Mitä hän tekee väärin? Hän tekee kaiken samalla tavalla kuin Vakava Setä, mutta ei silti saa pyitä kiinni. Hän nostaa jousen, huutaa säikyttääkseen pyyt ylös ja ampuu alas yhden niistä. Sitten hän vain kantaa sen mukanaan takaisin taloon.

Tyttö nostaa jousen ylös ja lähtee rämpimään aukion yli, hakeakseen tuhlatun nuolen. Mutta tämä tehtävä osoittautuukin hieman odotettua vaikeammaksi. Nuoli tuntuu kadonneen jäljettömiin. Tyttö alkaa hieman huolestua. Jos hän ei löydä nuolta, Vakava Setä ei tule olemaan tyytyväinen. Tai no, milloin hän sitten olisikaan tyytyväinen? Ainahan Vakava Setä valittaa ja moittii tyttöä, sen sijasta että sanoisi kiitos tai kehuisi. Kai se on vain hänen tapansa välittää ihmisistä.

Tytön käsi tarttuu yhtäkkiä nuoleen ja tämä saa hymyn nousemaan hänen kasvoilleen. Täydellistä, tyttö ajattelee ja laittaa nuolen takaisin nuoliviiniin. Hän on juuri kääntymässä, kun kuulee oudon äänen läheltään. Se ei ole hänelle tuttu ääni. Se on varmasti jokin eläin, hän ajattelee. Tyttö vilkaisee ympärilleen, mutta ei näe äänen lähdettä. Ääni kuitenkin tuntuu kuuluvan hänen edestään, jostain aukion toiselta puolelta. Tyttö ei ole koskaan mennyt aukiota kauemmas metsässä. Hän osaa olla varuillaan ja ajatella järkevästi, ei olisi järkevää lähteä kauemmas. Hän voisi vaikka eksyä. Mutta silti, tyttö ei voi vastustaa uteliaisuuttaan. Hän ottaa lyhyitä askelia kohti puskia, valmiina kääntymään ympäri ja juoksemaan pakoon, jos tarve tulisi. Hän työntää puskat tieltään ja näkee edessään hieman normaalia leveämmän metsäpolun. Polku on kuitenkin paljon selvemmin erottuva ja tasaisempi, kuin jokin metsässä kulkeva.

Tyttö vilkaisee ympärilleen, mutta äänen aiheuttajaa ei vieläkään näy. Pienillä askelilla, tyttö etenee keskelle suurta polkua ja katselee oikealle että vasemmalle. Raapiessaan päätään kummissaan, äänen aiheuttaja ilmestyy yhtäkkiä hänen näkyviinsä. Suuri, ruskeaturkkinen olento kulkee häntä kohti. Se o n suorastaan valtava ja sillä ei ole tassuja, vaan jonkinlaiset oudot kengät jalassaan. Tai ainakin ne näyttävät ihan puukengiltä. Tyttö loikkaa pian takaisin puskaan ja kätkeytyy sen lehtien sekaan tutkimaan.
Olento kävelee tytön ohitse rauhallisesti ja silloin tämä näkee jotain sen selässä. Mies, joka on pukeutunut oudonnäköisiin vaatteisiin, jotka kiiltävät auringonvalossa. Ne näyttävät todella hienoilta, mutta silti jotenkin kömpelöiltä. Miehellä on päässään myös hassu hattu, josta roikkuu pitkä punainen karvatöyhtö. Hän näyttää hieman uhkaavalta, tyttö ajattelee. Hän miettii, lähtisikö juoksemaan nyt, vai odottaisiko miehen menevän olentoineen ohitse. Kumpikin vaihtoehto kuulostaa hyvältä, mutta hän ei silti osaa päättää. Jotenkin tytön uteliaisuus pakottaa hänet pysymään paikallaan ja seuraamaan tuon miehen kulkua. Tyttö kuitenkin päättää lähteä, koska ei tahdo jäädä kiinni. Yhtäkkiä, tytön korviin kantautuu kaukainen ryminä. Jokin tai jotkin lähestyvät. Tyttö kääntää katseensa pois miehestä ja näkee kahden muun tulevan samankaltaisten olennon selässä miestä kohti.

Mies kääntää olentonsa ympäri ja kaksi muuta pysähtyvät hänen viereensä. He kaikki nostavat kättä toisilleen, mutta hieman outoon tapaan. He nostavat oikean kätensä otsalleen ja töyhtöpäinen mies nyökkää heille. Nuo kaksi muuta ovat pukeutuneet melkein samalla tavalla, mutta heillä on päässään vain punaiset otsanauhat. Toinen saapuneista miehistä avaa suunsa viralliseen sävyyn.
”Komentaja, tiedustelu tuotti tulosta kylässä. Saimme tietää, että metsässä asuu joku vanhus.” Tämä viesti saa töyhtöpäisen miehen hymyilemään vaisusti ja nyökkäämään toistamiseen.
”Hienoa. Saitteko tietää, missä päin metsää vanhus asuu?” Töyhtöpäinen mies tiedustelee ja toinen tulijoista nyökkää. Hän viittaa kätensä polusta hieman tytön ohitse, juuri siihen suuntaan missä Vakava Setä asuu.
”Kyläläiset sanoivat, että vanhuksen talo on tuossa suunnassa. Kuljemme tietä suoraan muutaman kilometrin ja käännymme sitten tieltä itään päin.” Töyhtöpäinen mies nyökkää vastaajalle ja kääntää olentonsa takaisin menosuuntaan. ”Ei anneta vanhuksen odottaa. Mennään siis.” Hän toteaa.

Tyttö nielaisee ja kääntyy paetakseen paikalta, kun yhtäkkiä maa pettää hieman hänen altaan. Tyttö horjahtaa ja lyö polvensa kiveen. Hän ei voi pidättää tuskanparahdusta.
”Mikä tuo oli?” Yksi miehistä kysyy. Toinen kääntyy sitä samaa puskaa kohti, jossa tyttö lymyilee. ”Se tuli tuolta.” Toinen miehistä sanoo ja laskeutuu ratsunsa selästä. Hän ehtii ottaa kaksi askelta, kun tyttö pinkaisee karkuun. Mies lähtee juoksemaan tytön perään, kaksi muuta takanaan.
Tyttö ei voi juosta pakoon, koska johdattaisi vain miehet Vakavan Sedän talolle. Joten hän tekee niin kuin käärme tekee kun se ei halua tulla häirityiksi. Hän heittäytyy korkean heinän sekaan ja jähmettyy paikoilleen. Hän kuulee miesten tulevan aukiolle, mutta he eivät ole huomanneet häntä.
”Olin aivan varma, että kuulin jotain ja näinkin vielä. Se oli tyttö. Aivan varmasti oli.” Mies sepittää ja kävelee eteenpäin heinikossa.
”Hän on varmasti piiloutunut heinikkoon. Etsikää hänet.” Toinen mies käskee ja tyttö kuulee tutun äänen. Se on ääni, kun joku ottaa miekan pois tupestaan. Sitten alkaa kuulua kahina ja miekan aiheuttama humina, kun se leikkaa ilman halki. Heinä alkaa kaatua ja tytön piiloutumismahdollisuudet vähentyä. Tyttö ei keksi mitään muuta tapaa paeta, kuin ryömiä hitaasti eteenpäin ja toivoa että miehet eivät huomaa lakoavaa heinää. Tyttö kuitenkin jähmettyy, kun tuntee jonkun kävelevän aivan vierestään. Hän pidättää henkeään ja alkaa melkein itkeä pelosta.

”Löytyykö mitään?” Tytön vieressä seisova mies huutaa. ”Ei näy mitään. Taisit vain nähdä omiasi, Jekai.” Toinen vastaa turhautuneena.
Tytön vieressä oleva mies murahtaa ja lakoaa lisää heinää edestään. Tällä kertaa miekka on melkein osua tyttöön. Nyt on pakko keksiä jotain. Jos mies ottaa muutaman askeleen hänen suuntaansa, hän paljastuu. Silloin tyttö muistaa vyötäröllään olevan nuoliviinin. Hänen päässään käy idea, mutta se on erittäin riskialtis. Mutta tällä hetkellä, se on hänen paras mahdollisuutensa. Tyttö vetää hitaasti yhden nuolen viinestään ja kääntää katseensa kohti miehen lähestyvää jalkaa. Juuri, kun miehen jalka on osumassa hänen viereensä, tyttö lyö nuolen terä edellä miehen pohkeeseen. Mies päästää kovaäänisen kirouksen ja perääntyy nopeasti kauemmas tytöstä. Tai ainakin niin hän luuli. Terävä miekka sivaltaa aivan hänen vierestään ja huuto vain jatkuu.
”Mitä sinä meuhkaat, Jekai?” Yksi miehistä huutaa ja vastaus tulee lähes välittömästi.
”Jokin puri minua ja niin julmetun kovaa! Mikä ihme se oikein oli?!” Miekka osuu taas aivan tytön viereen, mutta tällä kertaa tyttö käyttää tilaisuuden hyväkseen. Hän lähtee ryömimään niin nopeasti kuin vain pystyy, kohti aukon vastakkaista päätä. Tyttö kuulee miehen huutavan jotain käärmeestä ja melkein voisi luulla, että mies itkee kovaan ääneen kuolevansa.

Tyttö pääsee vihdoin aukon reunalle ja vierähtää pois heinikon seasta. Hän nousee ylös hitaasti, mutta ei aivan pystyyn asti. Tyttö seuraa tuota hassua näytelmää, kun yksi miehistä istuu nyt kivellä ja valittaa jalkaansa töyhtöpäiselle miehelle. Leveä virnistys naamallaan, tyttö lähtee juoksemaan kohti Vakavan Sedän taloa. Hän tuntee olonsa niin onnekkaaksi kuin viekkaaksi.
Tytön juostessa takaisin talolle, hänestä tuntuu aivan siltä kuin puut taputtaisivat hänelle ja osoittaisivat suosionosoituksiaan hurraamalla. Tyttö ei ehkä ole hyvä metsästäjä, mutta osaa nähtävästi paeta milloin tahansa, mistä tahansa.