Lepo

Makaan sängyssäni ja luen mielenkiintoista kirjaa. Se on erään kreikkalaisen filosofin kerätyt teokset. Platon on todella älykäs ja viisas mies.
Ovelleni koputetaan ja vilkaisen ylös kirjastani ärtyneenä.
Ovi aukeaa ja sen takaa kurkkaa nuori tyttö, joka on minun lapsen lapseni.
Ärtymykseni vaihtuu hetkessä iloon ja lasken kirjan kädestäni, kun nuori tyttö juoksee syliini.
Tytön kirkas ääni piristää päivääni kummasti, kun hän alkaa selittää minulle koiranpennusta, jonka sai muutaman päivää sitten.
Huoneeseen astuvat myös tytön vanhemmat, joista mies on minun poikani.
Hänen vaimonsa sanoo tytölle että ei puhu liikaa, jotta en häiriintyisi. Mutta minä vastaan naiselle että antaa lapsen puhua, kun hänellä on asiaa.
Poikani tulee vuoteeni viereen ja hänen vaimonsa tulee tämän perässä. Nainen halaa minua ja poikani kysyy minulta vointiani.
Hymyilen hänelle ja vastaan olevani paremmassa kunnossa kuin koskaan.
Tämä sama keskustelu on käyty jo kymmeniä kertoja siitä lähtien, kun jouduin tähän laitokseen.

Minä olen 87- vuotias ja olen nähnyt yhtä sun toista elämäni aikana.
Olen raatanut nuorena pelloilla ja kärsinyt koulussa opettajien kourissa. Olen matkannut ympäri maailmaa ja nähnyt monia ihmeitä.
Olen nääs valokuvaaja/kirjailija. Minä olen kuvannut 2. maailmansodan kauhut ja Vietnamin rähinät. Olen kuvannut asioita, joita kadun. Olen katsonut vierestä, kun yhdysvaltojen sotilaat teloittivat nuoria Vietkongin sotilaita.
Asiat, jota olen joutunut työni vuoksi tekemään ja näkemään, eivät ole mitään kauniita asioita.
Kadun jokaista ottamaani kuvaa. Jokaista hiljaisuuden hetkeä silloin, kun olisin voinut estää jonkun kuoleman.

On yksi kuva, jota en ottanut. Se oli tilanne, jota en halua muistaa.
Olin silloin Vietnamissa. Minun oli tarkoitus kuvata evakuoitavia kyliä. Minä otin kuvia silloin niin monta, että jouduin vaihtamaan filmin kameraani useaan kertaan.
Yhdysvaltojen sotilaat auttoivat Vietkongien vastaisia kyläläisiä pois niiltä alueilta, jossa ammuskelua oli paljon.
Kun olimme lähdössä helikoptereilla, huomasimme että meillä ei ollut tarpeeksi tilaa yhdelle vanhalle rouvalle. Pilotit eivät suostuneet ottamaan yhtä ylimääräistä kyytiin turvallisuussyistä, joten minä päätin antaa rouvalle paikkani.
Aluksi pilotit eivät suostuneet, mutta sitten he vihdoin ottivat naisen kyytiin minun sijastani.
Minä siis jäin kylään siksi aikaa, että he saisivat kyläläiset turvaan.

Kun viimeinen helikoptereista lähti, minä aloin tutkiskella kylää. Löysin useasta talosta hieman ruokaa, jota järsin sillä aikaa, kun odottelin.
Otin maisemakuvia, kun en keksinyt muutamaan tekemistä pitkästyttyäni.
Kun aurinko alkoi laskea, minä aloin jo ihmetellä, mikä helikoptereilla oikein kesti.

Lopulta jouduin menemään yöksi yhteen taloista.
Kun olin juuri nukahtamassa, kuulin ulkoa ääntä. Nousin ylös vuoteeltani ja menin ulos tarkistamaan äänen aiheuttajan.

Kylään oli ilmaantunut nuori vietkongilainen poika, joka kantoi kädessään rynnäkkökivääriä.
Laskin käteni pistoolilleni, mutta ajattelin sitten kahdesti mitä olin tekemässä.
Päätin kuitenkin lähestyä hitaasti ja aseettomana. Otin askeleen talon suojasta ja huusin pojalle tervehdyksen. Poika kääntyi säikähtäneenä ympäri ja ampui minua kohti muutaman laukauksen. Yksikään ei onneksi osunut, mutta ne menivät hyvin läheltä.
Nostin käteni ylös ja huusin huonolla kielitaidollani hänelle olevani ystävä.
Poika tähtäsi minua jatkuvasti aseellaan ja piti sormeaan liipaisimella.
Hän tärisi pelosta ja näytti hieman itkevänkin. Hän huusi minulle jotain ja ymmärsin hänen hokevan ”Missä äiti on? Kerro missä äitini on tai ammun!”. Jokaisella lauseella hän sohaisi aseellaan ja näytti olevansa tosissaan.
Pysähdyin kädet ylhäällä ja kerroin hänelle hieman änkyttäen että hänen äitinsä on turvassa Yhdysvaltojen pakolaisleirillä ja että helikopteri tulee hakemaan minua pian.
Poika ei näyttänyt uskovan minua, joten tein rinnalleni ristin ja nostin oikean käteni ilmaan. Tämä merkki oli luultavasti pojalle tuttu, koska hän näytti uskovan minua. Poika laski aseensa hitaasti, mutta katsoi minua vieläkin epäillen.
Hetken kuluttua poika laittoi aseensa roikkumaan kyljelleen ja kumarsi minulle. Hän sanoi minulle nimensä olevan Tsung. Minä hymyilin ja kumarsin takaisin.
Vastasin esittelyyn kertomalla nimeni.

Tsung oli hyvin mukava poika. Hän ei näyttänyt lainkaan tappajalta, vaikka ase hieman kasvatti sitä imagoa. Tsung ei puhunut paljoa, mutta jos hän puhui niin se liittyi joko siihen että hänellä oli nälkä tai ikävä äitiään. Poika oli aivan liian nuori olemaan sodassa. Hänen lapsuutensa oli hyvin rankkaa jo ennen sotaa. Tsungin isä jätti perheen, kun poika oli vasta kolmen vuoden ikäinen. Äiti joutui huolehtimaan lapsesta yksin siihen asti, kun tämä sitten siepattiin. Poika vietiin sotilasleiriin ja sen jälkeen hän ei ollut palannut takaisin. Poika oli sieppauksen päivänä täyttänyt vasta seitsemän vuotta.
Hän oli tapaamisemme aikana 10 vuotta vanha, joten hän oli ollut äidistään erossa kolme vuotta. Poika parka, minä totesin.
Minä kerroin omasta nuoruudestani ja poika oli aivan haltijoissaan siitä, millaista minun lapsuuteni oli. Hän ei ollut koskaan ennen edes nähnyt televisiota.
Mutta hänellä oli pieni matkaradio, josta hän kuunteli musiikkia silloin tällöin, kun kukaan ei ollut lähistöllä.
Hän alkoi yhtäkkiä laulaa Beatlesin Yesterdayta. Hänen äänensä oli parhain, mitä olin koskaan kuullut. Se sointui täydellisesti ja meni nuotilleen joka kohdalla. Koska hänen oli vaikeaa ääntää minun nimeäni ja minun hänen, hän nimesi minut Ringoksi ja minä nimesin pojan Johniksi. Yhdessä me lauloimme Beatlesin lauluja, jotka kummatkin meistä tunsivat.
Niin pitkään, kunnes poika nukahti ja minä jäin vahtimaan hänen untaan.

Nuo likaiset ja pyöreät kasvot muistuttivat minun poikaani kotona, joka oli silloin kaksi vuotias. Tsungin hiukset olivat lyhyet ja pikimustat, mutta hänen silmänsä olivat siniset ja lempeät. Minä silitin pojan päätä hänen nukkuessaan ja mietin mitä hänestä tulisi jonain päivänä.

Kolmen päivän jälkeen kolme helikopteria palasi sotilaineen noutamaan minua.
Minä nousin nopeasti vuoteeltani ja herätin Tsungin. Tämä nousi nuristen pystyyn ja hieroi silmiään unisena. Kun sanoin, että hän pääsisi nyt äitinsän luo, pojan ilme kirkastui melkein heti. Hän ryntäsi ulos talosta ja huusi onnellisena. Nousin naurahtaen ylös ja katsoin petiini viimeisen kerran. Silloin huomasin pojan aseen puuttuvan. Sen olisi pitänyt olla maassa hänen petinsä vieressä. Silmäni laajenivat, kun kuulin laukausia ulkoa.
Kolme laukausta ja pojan huudon pysähtyvän kuin seinään.
Juoksen ulos mökistä ja näen sen mitä pelkäsin näkeväni. Tsung makaa maassa selällään kolme luodin koloa rinnassaan. Veri valuu hänen suupielestään alas maahan ja hänen ilmeensä on jähmettynyt siihen hymyy, mikä hänellä oli juostessaan ulos.

Olin nähnyt silvottuja ruumiita ja panssarivaunun telaketjujen alle jääneitä ruumiita, enkä voinut pahoin. Mutta nyt, minä tärisin kuin sairaana. Kylmät väreet juoksivat selkääni pitkin ja sydämeni tuntui pysähtyvän.
Minä hoipertelin viimeisillä voimillani pojan ruumiin luo ja laskin käteni hänen rinnalleen.
Poika oli ottanut aseensa mukaan ja tietysti yhdysvaltalaiset otaksuvat pojan hyökänneen.
Heidän liipaisinsormensa olivat muutenkin herkimmästä päästä.

Nostan katseeni sotilaita kohti ja alan täristä vihaisena. Minä nousin hitaasti ylös ja lähdin kävelemään hitaasti kohti sotilaita.
Sotilaat kysyvät minulta, että olenko kunnossa. Ensimmäinen joka sattuu kohdalleni sai nyrkin leukaansa ja siinä samassa kaksi muuta tarttui minusta kiinni. He kehoittivat minua rauhoittumaan kovalla äänensävyllä. Minä rimpuilin ja huusin kirosanoja heille, pilkkaan heitä ja ilmaisen vihaani heitä kohtaan.
Sitten minut lyötiin tajuttomaksi ja vietiin sotaoikeuden eteen, heti kun oli mahdollista.
Minut tuomittiin vankilaan ja minut erotettiin työstäni. Tämän jälkeen minä menin perheeni luo ja elin tuskallisesti elämääni eteenpäin.

Muutamakymmenen vuoden jälkeen minä jouduin vanhainkotiin ja olen viettänyt aikaani täällä noin viisi vuotta. Aikani on ollut yhtä kirjojen lukemista ja muiden vanhusten kanssa turisemista. Olen onnellinen täällä.
Mutta niinä iltoina, kun kuuntelemme musiikkia ja Beatlesin kappale sattuu kuulumaan radiosta, kyyneleet nousevat silmiini ja Tsungin ääni palaa mieleeni.
Hänen laulunsa soi kauan ja sitten katkeaa kolmeen laukaukseen.

Sydämessäni tuntuu vihlaisu ja muistot palaavat kiduttamaan minua.
Syytän itseäni Tsungin kohtalosta. Jos olisin vain ymmärtänyt tilanteen ennenkuin annoin hänen juosta ovesta ulos, hän eläisi vielä.
Hän voisi olla kuuluisa lauluäänestään ja päässyt elämään parempaa elämää.

Tyttö tönäisee olkapäätäni ja kysyy minulta kuuntelenko minä häntä.
Käännän katseeni häneen ja pyydän tältä anteeksi hajamielisyyttäni.
Poikani vilkaisee kelloa ja sanoo tytölle olevan aika lähteä.
Tyttö päästää lyhyen valittavan äänen ja halaa sitten minua. Hän antaa minulle suukon otsalle ja vilkuttaa minulle lähtiessään vanhempiensa kanssa pois.
Minä nostan kättäni kuin vilkuttaakseni, mutta en pysty siihen.

Kun ovi sulkeutuu heidän perässään, jään taan yksin vuoteeseeni makaamaan.
Kello tikittää ja ulkoa kuuluu lintujen laulua.
Minä hymyilen hieman ja vilkaisen kelloa. On siis aika mennä nukkumaan.
Nostan peiton päälleeni ja painan pääni tyynyyn.
Suljen silmäni ja rentoudun.

Yhtäkkiä kipu vihlaisee rintaani. Se säteilee vasempaan käteeni ja ei lakkaa.
Yritän avuttomana painaa hälytysnappia, mutta käteni ei taivu sen päälle.
Sitten yhtäkkiä kipu katoaa. Minä rentoudun ja tyhjennän keuhkoni.
Kaikki pimenee ympärilläni ja hiljaisuus laskeutuu kuin peitto, jonka käärin ympärilleni.
On niin lämmin ja mukava olla, aivan kuin olisin lapsi äitinsä lämpimässä syleilyssä.
Laulu täyttää mieleni. Se saa hymyn nousemaan huulilleni ja tunnen oloni rauhalliseksi.
”Suddenly, I'm not the man I used to be.There's a shadow hanging over me.
Oh I believe in yesterday.” Nuo sanat kuulen Tsungin laulavan.
Ne tuudittavat minut syvään uneen. Uneen josta en herää enää koskaan.
Mutta tämän äänen kuuluessa kirkkaasti ja kauniisti, en tahtoisikaan enää koskaan herätä.