Lepo

Makaan sängyssäni ja luen mielenkiintoista kirjaa. Se on erään kreikkalaisen filosofin kerätyt teokset. Platon on todella älykäs ja viisas mies.
Ovelleni koputetaan ja vilkaisen ylös kirjastani ärtyneenä.
Ovi aukeaa ja sen takaa kurkkaa nuori tyttö, joka on minun lapsen lapseni.
Ärtymykseni vaihtuu hetkessä iloon ja lasken kirjan kädestäni, kun nuori tyttö juoksee syliini.
Tytön kirkas ääni piristää päivääni kummasti, kun hän alkaa selittää minulle koiranpennusta, jonka sai muutaman päivää sitten.
Huoneeseen astuvat myös tytön vanhemmat, joista mies on minun poikani.
Hänen vaimonsa sanoo tytölle että ei puhu liikaa, jotta en häiriintyisi. Mutta minä vastaan naiselle että antaa lapsen puhua, kun hänellä on asiaa.
Poikani tulee vuoteeni viereen ja hänen vaimonsa tulee tämän perässä. Nainen halaa minua ja poikani kysyy minulta vointiani.
Hymyilen hänelle ja vastaan olevani paremmassa kunnossa kuin koskaan.
Tämä sama keskustelu on käyty jo kymmeniä kertoja siitä lähtien, kun jouduin tähän laitokseen.

Minä olen 87- vuotias ja olen nähnyt yhtä sun toista elämäni aikana.
Olen raatanut nuorena pelloilla ja kärsinyt koulussa opettajien kourissa. Olen matkannut ympäri maailmaa ja nähnyt monia ihmeitä.
Olen nääs valokuvaaja/kirjailija. Minä olen kuvannut 2. maailmansodan kauhut ja Vietnamin rähinät. Olen kuvannut asioita, joita kadun. Olen katsonut vierestä, kun yhdysvaltojen sotilaat teloittivat nuoria Vietkongin sotilaita.
Asiat, jota olen joutunut työni vuoksi tekemään ja näkemään, eivät ole mitään kauniita asioita.
Kadun jokaista ottamaani kuvaa. Jokaista hiljaisuuden hetkeä silloin, kun olisin voinut estää jonkun kuoleman.

On yksi kuva, jota en ottanut. Se oli tilanne, jota en halua muistaa.
Olin silloin Vietnamissa. Minun oli tarkoitus kuvata evakuoitavia kyliä. Minä otin kuvia silloin niin monta, että jouduin vaihtamaan filmin kameraani useaan kertaan.
Yhdysvaltojen sotilaat auttoivat Vietkongien vastaisia kyläläisiä pois niiltä alueilta, jossa ammuskelua oli paljon.
Kun olimme lähdössä helikoptereilla, huomasimme että meillä ei ollut tarpeeksi tilaa yhdelle vanhalle rouvalle. Pilotit eivät suostuneet ottamaan yhtä ylimääräistä kyytiin turvallisuussyistä, joten minä päätin antaa rouvalle paikkani.
Aluksi pilotit eivät suostuneet, mutta sitten he vihdoin ottivat naisen kyytiin minun sijastani.
Minä siis jäin kylään siksi aikaa, että he saisivat kyläläiset turvaan.

Kun viimeinen helikoptereista lähti, minä aloin tutkiskella kylää. Löysin useasta talosta hieman ruokaa, jota järsin sillä aikaa, kun odottelin.
Otin maisemakuvia, kun en keksinyt muutamaan tekemistä pitkästyttyäni.
Kun aurinko alkoi laskea, minä aloin jo ihmetellä, mikä helikoptereilla oikein kesti.

Lopulta jouduin menemään yöksi yhteen taloista.
Kun olin juuri nukahtamassa, kuulin ulkoa ääntä. Nousin ylös vuoteeltani ja menin ulos tarkistamaan äänen aiheuttajan.

Kylään oli ilmaantunut nuori vietkongilainen poika, joka kantoi kädessään rynnäkkökivääriä.
Laskin käteni pistoolilleni, mutta ajattelin sitten kahdesti mitä olin tekemässä.
Päätin kuitenkin lähestyä hitaasti ja aseettomana. Otin askeleen talon suojasta ja huusin pojalle tervehdyksen. Poika kääntyi säikähtäneenä ympäri ja ampui minua kohti muutaman laukauksen. Yksikään ei onneksi osunut, mutta ne menivät hyvin läheltä.
Nostin käteni ylös ja huusin huonolla kielitaidollani hänelle olevani ystävä.
Poika tähtäsi minua jatkuvasti aseellaan ja piti sormeaan liipaisimella.
Hän tärisi pelosta ja näytti hieman itkevänkin. Hän huusi minulle jotain ja ymmärsin hänen hokevan ”Missä äiti on? Kerro missä äitini on tai ammun!”. Jokaisella lauseella hän sohaisi aseellaan ja näytti olevansa tosissaan.
Pysähdyin kädet ylhäällä ja kerroin hänelle hieman änkyttäen että hänen äitinsä on turvassa Yhdysvaltojen pakolaisleirillä ja että helikopteri tulee hakemaan minua pian.
Poika ei näyttänyt uskovan minua, joten tein rinnalleni ristin ja nostin oikean käteni ilmaan. Tämä merkki oli luultavasti pojalle tuttu, koska hän näytti uskovan minua. Poika laski aseensa hitaasti, mutta katsoi minua vieläkin epäillen.
Hetken kuluttua poika laittoi aseensa roikkumaan kyljelleen ja kumarsi minulle. Hän sanoi minulle nimensä olevan Tsung. Minä hymyilin ja kumarsin takaisin.
Vastasin esittelyyn kertomalla nimeni.

Tsung oli hyvin mukava poika. Hän ei näyttänyt lainkaan tappajalta, vaikka ase hieman kasvatti sitä imagoa. Tsung ei puhunut paljoa, mutta jos hän puhui niin se liittyi joko siihen että hänellä oli nälkä tai ikävä äitiään. Poika oli aivan liian nuori olemaan sodassa. Hänen lapsuutensa oli hyvin rankkaa jo ennen sotaa. Tsungin isä jätti perheen, kun poika oli vasta kolmen vuoden ikäinen. Äiti joutui huolehtimaan lapsesta yksin siihen asti, kun tämä sitten siepattiin. Poika vietiin sotilasleiriin ja sen jälkeen hän ei ollut palannut takaisin. Poika oli sieppauksen päivänä täyttänyt vasta seitsemän vuotta.
Hän oli tapaamisemme aikana 10 vuotta vanha, joten hän oli ollut äidistään erossa kolme vuotta. Poika parka, minä totesin.
Minä kerroin omasta nuoruudestani ja poika oli aivan haltijoissaan siitä, millaista minun lapsuuteni oli. Hän ei ollut koskaan ennen edes nähnyt televisiota.
Mutta hänellä oli pieni matkaradio, josta hän kuunteli musiikkia silloin tällöin, kun kukaan ei ollut lähistöllä.
Hän alkoi yhtäkkiä laulaa Beatlesin Yesterdayta. Hänen äänensä oli parhain, mitä olin koskaan kuullut. Se sointui täydellisesti ja meni nuotilleen joka kohdalla. Koska hänen oli vaikeaa ääntää minun nimeäni ja minun hänen, hän nimesi minut Ringoksi ja minä nimesin pojan Johniksi. Yhdessä me lauloimme Beatlesin lauluja, jotka kummatkin meistä tunsivat.
Niin pitkään, kunnes poika nukahti ja minä jäin vahtimaan hänen untaan.

Nuo likaiset ja pyöreät kasvot muistuttivat minun poikaani kotona, joka oli silloin kaksi vuotias. Tsungin hiukset olivat lyhyet ja pikimustat, mutta hänen silmänsä olivat siniset ja lempeät. Minä silitin pojan päätä hänen nukkuessaan ja mietin mitä hänestä tulisi jonain päivänä.

Kolmen päivän jälkeen kolme helikopteria palasi sotilaineen noutamaan minua.
Minä nousin nopeasti vuoteeltani ja herätin Tsungin. Tämä nousi nuristen pystyyn ja hieroi silmiään unisena. Kun sanoin, että hän pääsisi nyt äitinsän luo, pojan ilme kirkastui melkein heti. Hän ryntäsi ulos talosta ja huusi onnellisena. Nousin naurahtaen ylös ja katsoin petiini viimeisen kerran. Silloin huomasin pojan aseen puuttuvan. Sen olisi pitänyt olla maassa hänen petinsä vieressä. Silmäni laajenivat, kun kuulin laukausia ulkoa.
Kolme laukausta ja pojan huudon pysähtyvän kuin seinään.
Juoksen ulos mökistä ja näen sen mitä pelkäsin näkeväni. Tsung makaa maassa selällään kolme luodin koloa rinnassaan. Veri valuu hänen suupielestään alas maahan ja hänen ilmeensä on jähmettynyt siihen hymyy, mikä hänellä oli juostessaan ulos.

Olin nähnyt silvottuja ruumiita ja panssarivaunun telaketjujen alle jääneitä ruumiita, enkä voinut pahoin. Mutta nyt, minä tärisin kuin sairaana. Kylmät väreet juoksivat selkääni pitkin ja sydämeni tuntui pysähtyvän.
Minä hoipertelin viimeisillä voimillani pojan ruumiin luo ja laskin käteni hänen rinnalleen.
Poika oli ottanut aseensa mukaan ja tietysti yhdysvaltalaiset otaksuvat pojan hyökänneen.
Heidän liipaisinsormensa olivat muutenkin herkimmästä päästä.

Nostan katseeni sotilaita kohti ja alan täristä vihaisena. Minä nousin hitaasti ylös ja lähdin kävelemään hitaasti kohti sotilaita.
Sotilaat kysyvät minulta, että olenko kunnossa. Ensimmäinen joka sattuu kohdalleni sai nyrkin leukaansa ja siinä samassa kaksi muuta tarttui minusta kiinni. He kehoittivat minua rauhoittumaan kovalla äänensävyllä. Minä rimpuilin ja huusin kirosanoja heille, pilkkaan heitä ja ilmaisen vihaani heitä kohtaan.
Sitten minut lyötiin tajuttomaksi ja vietiin sotaoikeuden eteen, heti kun oli mahdollista.
Minut tuomittiin vankilaan ja minut erotettiin työstäni. Tämän jälkeen minä menin perheeni luo ja elin tuskallisesti elämääni eteenpäin.

Muutamakymmenen vuoden jälkeen minä jouduin vanhainkotiin ja olen viettänyt aikaani täällä noin viisi vuotta. Aikani on ollut yhtä kirjojen lukemista ja muiden vanhusten kanssa turisemista. Olen onnellinen täällä.
Mutta niinä iltoina, kun kuuntelemme musiikkia ja Beatlesin kappale sattuu kuulumaan radiosta, kyyneleet nousevat silmiini ja Tsungin ääni palaa mieleeni.
Hänen laulunsa soi kauan ja sitten katkeaa kolmeen laukaukseen.

Sydämessäni tuntuu vihlaisu ja muistot palaavat kiduttamaan minua.
Syytän itseäni Tsungin kohtalosta. Jos olisin vain ymmärtänyt tilanteen ennenkuin annoin hänen juosta ovesta ulos, hän eläisi vielä.
Hän voisi olla kuuluisa lauluäänestään ja päässyt elämään parempaa elämää.

Tyttö tönäisee olkapäätäni ja kysyy minulta kuuntelenko minä häntä.
Käännän katseeni häneen ja pyydän tältä anteeksi hajamielisyyttäni.
Poikani vilkaisee kelloa ja sanoo tytölle olevan aika lähteä.
Tyttö päästää lyhyen valittavan äänen ja halaa sitten minua. Hän antaa minulle suukon otsalle ja vilkuttaa minulle lähtiessään vanhempiensa kanssa pois.
Minä nostan kättäni kuin vilkuttaakseni, mutta en pysty siihen.

Kun ovi sulkeutuu heidän perässään, jään taan yksin vuoteeseeni makaamaan.
Kello tikittää ja ulkoa kuuluu lintujen laulua.
Minä hymyilen hieman ja vilkaisen kelloa. On siis aika mennä nukkumaan.
Nostan peiton päälleeni ja painan pääni tyynyyn.
Suljen silmäni ja rentoudun.

Yhtäkkiä kipu vihlaisee rintaani. Se säteilee vasempaan käteeni ja ei lakkaa.
Yritän avuttomana painaa hälytysnappia, mutta käteni ei taivu sen päälle.
Sitten yhtäkkiä kipu katoaa. Minä rentoudun ja tyhjennän keuhkoni.
Kaikki pimenee ympärilläni ja hiljaisuus laskeutuu kuin peitto, jonka käärin ympärilleni.
On niin lämmin ja mukava olla, aivan kuin olisin lapsi äitinsä lämpimässä syleilyssä.
Laulu täyttää mieleni. Se saa hymyn nousemaan huulilleni ja tunnen oloni rauhalliseksi.
”Suddenly, I'm not the man I used to be.There's a shadow hanging over me.
Oh I believe in yesterday.” Nuo sanat kuulen Tsungin laulavan.
Ne tuudittavat minut syvään uneen. Uneen josta en herää enää koskaan.
Mutta tämän äänen kuuluessa kirkkaasti ja kauniisti, en tahtoisikaan enää koskaan herätä.

Saavutus

"Juoksen niin nopeasti, kuin jalkani minua pystyvä kuljettamaan. Se ei saa päästä karkuun. Ei tällä kertaa.
Näen sen jäljet maassa ja ympärillä olevissa puissa. Se on raapinut haavoittuneena kuusien kaarnaa ja kaatanut muutaman kitukasvuisen koivun. Ympärillä oleviin puskiin ja sammalmättäisiin on roiskunut sen verta.
Näen vilahduksen maahan pudonneesta nuolenpuolikkaasta. Ampumani nuoli on siis katkennut. Nyt se ei saa sitä irti ja aiheuttaa enemmän vahinkoa itselleen." Otan hörpyn tuopistani ja puhallan ilmaa suupielestäni.



"Loikkaan kaatuneen männyn yli ja pääsen metsäaukealle. Sydämeni lyö tahtia hitaasti pysähtyvälle liikkeelleni.
Kun viimein pysähdyn, alan kuunnella metsän hiljaisuutta. Metsäaukean korkea heiniin laskeutunut aamukaste kimaltelee nousevan aurigon valossa. Kuulen käen kukkuvan. Muuta ääntä ei kuulu. Lyön keihääni maahan pystyyn.
Otan varovaisesti askeleen eteenpäin, sitten toisen ja kolmannen. Jokin on vialla. Se ei voi kadota noin vain.
Näen heinään muodostuneen polun, jonka on saanut aikaan jokin suuri eläin. Pienet määrät verta aamukasteen seassa viittaavat myös saaliini kulkeneen tästä.
Sydämeni hakkaa yhä lujempaa. Hengitykseni on nyt tasainen ja olen valmis mihin tahansa." Nojaan hieman taaemmas ja annan takkatulen lämmittää vanhoja luitani.



"Yhtäkkiä kuulen voimakkaan karjunnan. Se kuuluu suoraan edestä. Heinikosta kohoaa ruskeaturkkinen karhu takajaloilleen.
Se karjuu takoen rintaansa ja riuhtaisee vieressään olevan keskenkasvuisen männyn maihin.
Nostan jouseni ja asetan nuolen jänteelle. Vapautan nuolen ja se halkaisee ilman.
Ammus osuu suoraan karhun vatsaan. Se ei ollut tarkoitutettu paikka. Tuuli muutti nuolen lentorataa liikaa.
Karhu lähtee kivun aiheuttaman raivon vallassa minua kohti. Maa tömisee ja tärähtelee karhun massan alla.
Nappaan vyöltäni nopeasti veitsen ja viskaan jousen maahan. Nyt ei ole aikaa uuteen ammukseen.
Karhu saavuttaa minut ja halkoo ilmaa moukaria muistuttavalla tassullaan.
Heittäydyn karhun vasemmalle sivulle ja isken puukon sen kylkeen. Se ei ollut tarpeeksi vahva lyönti, puukkoni vääntyy karhun paksuja luita vasten. Veitseni lipeää otteestani.
Villin raivon vallassa karhu kääntyy ympäri ja vapauttaa murskaavan lyönnin minua kohti. Ehdin väistää sen, mutta se maksaa minulle.
Karhun kynnet raapaisevat käsivarteeni syvät haavat. Pyörähdän takaperin maasta seisomaan ja alan juosta pakoon niin lujaa kuin vain kykenen. Karhu lähtee takaa-ajoon karjuen pelkoa kylväen." Otan taas huikan sulavasti.


"Tässä vaiheessa, metsästäjästä tulee saalis. Ihminen ei kykene taisteluun karhua vastaan, ilman aseitaan.
Menetin jo jouseni ja veitseni, jäljellä on enää keihääni, jonka olin aikaisemmin lyönyt maahan.
Juoksen niin lujaa kuin vaan pääsen. Erotan vain heikosti metsäaukion laidalla seisovan keihääni, josta roikkuu punainen liina.
Karhu puuskuttaa aivan minun perässäni ja tunnen maan tärinästä, että se ei ole kuin muutaman jalan päässä minusta.
Juoksen kohti keihästäni ja nappaan sen maasta heti kun pääsen sen luo.
En käänny ympäri vaan juoksen vieläkin pakoon. Tarvitsen suojaa karhua vastaan. En pärjää aukealla.
Juoksen takaisin metsän siimekseen ja pujottelen puita niin hyvin kuin pystyn.
Yhtäkkiä tunnen suuren kivun selässäni. Kolme polttavaa haavaa saavat minut huutamaan tuskasta.
Lennän maahan iskun voimasta, mutta käännän kehoani ympäri jo ilmassa. Nostan keihääni ylös ja tuen sen maata vasten.

Keihäs uppoaa syvälle karhun rintaan. Keihäs murskaa eläimen rintalastan, halkaisee sydämen ja tulee karhun selkäpuolta ulos.
Karhussa on vielä sen verran mehua, että se raapaisee naamani auki. Nenäni murtuu ja veri peittää näköni.
Tunnen karhun painon keihääni päällä ja kuinka se alkaa pian kallistua minun päälleni. Käännän keihään kaikilla voimillani sivuun ja karhun ruho kaatuu maahan viereeni." Otan viimeisen huikan ja röyhtäisen miehekkäästi.

"Kaadoin viinaa haavoihini ja sidoin ne vaatteenpaloilla. Leikkasin karhun tassun irti ja nyljin sen. Tassun otin muistutukseksi siitä, mikä melkein tappoi minut. Karhun turkin taas otin muistutukseksi siitä, että minä tapoin sen. Jo vuodet se karvaturri on aiheuttanut minulle unettomia öitä. Mutta nyt, minä nukun sen turkin päällä kaikki ne yöt, jotka se vei minulta." Heitän kolikon baarimikolle ja nousen tiskin vierestä. "Kiitos oluesta ja kuuntelijoista."

Astelen ulos ovesta hitaasti ja suljen oven. Ulkona sataa taas. Normaali sää näin syksyllä, onhan sitä pahempaakin koettu.

Elämällä on hintansa

Vanhojen tarujen mukaan, maailmamme loivat neljä Dominusta.
Neljä muinaista lohikäärmettä.

Aros, sininen Dominus. Hän loi taivaankannen ja meren sen pinnasta pohjaan asti.
Hänen hengityksestään tuli tuuli ja hänen siipensä saivat veden virtaamaan.

Morwon, keltainen Dominus. Hän antoi kaksi eriväristä silmäänsä valvomaan yötä ja päivää.
Kultaisen silmänsä hän asetti valvomaan päivää ja lämmittämään koko maailmaa.
Hopeisen silmänsä hän asetti vahtimaan yötä ja tuomaan turvaa pimeyden sekaan.

Eldros, vihreä Dominus. Hän loi jokaisen olennon maan päälle, ihmisistä hyönteisiin.
Hänen Elämän tulensa sai maan vihertämään ja sen olennot kukoistamaan.

Viimeisenä Ferwin, punainen Dominus, lensi maan yli ja syöksi tulellaan ihmisiin sekä eläimiin tunteet että mielen. Hän antoi ihmisille kyvyn ajatella ja luoda mitä ihmeellisimpiä asioita maan koristukseksi.

Viimeisenä neljä Dominusta kuitenkin lähettivät oman lapsensa maan päälle valvomaan elämää ja kuolemaa. Lohikäärmeistä tuli jumalkuvia ja ihmisten palvonnan kohteita.
Ihmiset kehittyivät muiden eläinten yläpuolelle. He rakensivat ja loivat mitä kauniimpia rakennelmia. Kunnes rakennusmateriaalit loppuivat. Kunnes ensimmäinen ihminen kuoli toisen kaltaisensa kautta.
Ihmiset alkoivat kiistelemään Dominusten vallasta. He uskoivat että vain yksi Dominus pystyi olemaan hallitsija.

Pohjoisen soturikansat uskoivat että mahtava Aros pani alulle koko maailman luomisen.
Lännen tasankojen ratsastajat uskoivat mahtavan Ferwinin olleen mahtavin.
Idän Keisarikunta omaksui Morwonin Dominuksista voimakkaimmaksi.
Eteläiset viidakkoheimot taas uskoivat että Elämän vihreä Dominus Eldros oli kaiken valtias.

Turhat sodat alkoivat riehua ympäri maailmaa ja ihmisiä vahtineet lohikäärmeet alkoivat pelkäämään pahinta.
He yrittivät parhaansa mukaan pysäyttää sodat, mutta lopulta itäinen Keisarikunta kääntyi itse vartijoitaan vastaan.
Lohikäärmeiden suomuista tehtiin panssareita, heidän hampaistaan keihäitä ja nuolenkärkiä, kun taas heidän verestään tehtiin parantavia juomia.

Neljä Dominusta katsoivat kauhuissaan lapsiensa kuolemaa ja päättivät sitten lopettaa tämän hulluuden. He ottivat takaisin ihmiselle antamansa pitkän iän ja terveyden, johon yksikään tauti ei voinut vaikuttaa.
Niin ihmiset aloittivat oman tuhonsa ja maailma alkoi hitaasti kuolla pois, Neljän Dominuksen huomion kadotessa."

"Minun mielestäni, tuo on täyttä potaskaa. Lohikäärmeet ovat vain eläimiä, joiden tappamisesta minä saan palkinnon. Oikeaa rahaa, eikä mainetta ja kunniaa.
Minä en usko vanhoihin taruihin tai mihinkään yliluonnolliseen. Lohikäärmeet eivät ole mistään taiasta luotuja olentoja, vaan elukoita, joiden päät minä katkon kuin miltä tahansa muultakin olennolta tässä maailmassa.
Minun nimeni on Martin Eleviek ja olen ammatiltani metsästäjä. Jotkut sanovat, että metsästäjän ammatti ei ole kunniallinen, vaan päinvastoin se on tunnottomille ja raaoille ihmisille.

Minulle se taas, on enemmänkin elämäntapa kuin ammatti. Jo pienestä lapsesta asti, yksikään lähimetsässäni asuneista pienistä suloisista jäniksistä ei ollut turvassa minun ansoiltani.
Toisin kuin muut minun ikäiseni, jotka leikkivät sotureita ja ritareita, minä vietin aikaani metsällä.
Harjoittelin ansojen tekemistä, tutkin eläimiä ja niiden tapoja. Tutustuin luonnon kiertokulkuun ja sen tärkeyteen.
Tapa tai tule tapetuksi, syö tai tule syödyksi.
Kun olin 10 -vuotias, tein ensimmäisen jouseni ja tapoin ensimmäisen petoni. Susi, joka oli jo pitkään tappanut kylän lampaita, eikä kukaan aikuinen metsästäjä ollut saanut sitä kiinni. Sitä jahdattiin koirin ja jalkajousin, mutta sitä ei vain löydetty. Toisin kuin muut, minä en etsinyt sitä, vaan annoin sen tulla minun luokseni.
Houkuttelin sen ansaan ja raahasin sen elottoman ruumiin takaisin kylään.
Olisittepa nähneet kaikkien ilmeet! Ne olivat todellakin näkemisen arvoisia.

Tuosta onnistumisesta asti olen kerännyt kokemusta ja kehittänyt taitojani. Niinä nuoruudenpäivinä minä toivoin vain yhtä asiaa enemmän kuin mitään muuta: Metsästää lohikäärmeitä.
Niiden sanotaan olevan jokaisen  metsästäjän unelmasaalista. Ylväitä ja mahtavia olentoja, joiden metsästäminen on aina yhtä jännittävää. Ensimmäisen lohikäärmeen jälkeen yksikään eläin ei enää tunnu haasteelliselta.

Lohikäärmeet ovat todellakin haastavia saaliita, eikä mikään aiheuta metsästyksen kiihkoa paremmin kuin ne.
Niiden kynnet kykenevät repimään ihmisen palasiksi helposti. Niiden keho on paksun ja teräksen kovan suomukerroksen peitossa, kaikkialta paitsi korvien takaa, kaulasta ja mahasta. Siksi niiden metsästäminen onkin haasteellista.
Niitä ei voi vahingoittaa kuin vain muutamaan kohtaan niiden kehossa."

Juoksen niin kovaa kuin vain jaloistani pääsen. Loikkaan edessäni häämöttävän kaatuneen puun yli ja väistän täpärästi ylitseni lentävän tulipallon. Kirottu susidraakki... Mikä ihme siinä on, että se ei suostu vain nukkumaan rauhassa, kun ammun nuoleni sen kaulaan?
Juoksen metsässä väistellen puita ja oksia, niin hyvin kuin suinkin voin. Takaani kuuluu kovaäänistä karjuntaa ja ryskettä, kun susidraakki juoksee perässäni kaataen mennessään nuoria puita, kuin ne olisivat vain heiniä sille.
Taas yksi tulipallo lentää ohitseni ja sytyttää edessäni olevan pensaikon palamaan.
Teen tiukan käännöksen vasemmalle ja tutkin samalla maastoa merkkieni varalta. Olen aikaisemmin merkinnyt metsään muutamaan puuhun tien, jota pitkin pääsen rakentamalleni ansalle. Harmillasta vain, että tuo takanani puuskuttava susidraakki taisi juuri polttaa yhden merkityn puun. Todella hurmaava pieni pakkaus.

Onnekseni huomaan kuitenkin yhden merkeistäni ja käännyn vuorostani oikealle. Hyppään alas pieneltä kielekkeeltä ja laskeudun alas sammalmättäälle. Draakki seuraa minua yhä, eikä aavista lainkaan mikä sitä odottaa. Ainakin odotan niin.
Vilkaisen taakseni ja näen draakin ilmestyvän jyrkänteelle. Se ei epäröi hetkeäkään, vaan loikkaa alas ja jatkaa takaa-ajoaan. Juuri niinkuin toivon sen tekevän.
Pieni metsäaukio häämöttää edessäni. Enää muutamakymmentä metriä ja pääsen turvaan.
Metsäaukolla kasvaa korkeaa heinää, jonka sekaan voin helposti piiloutua. Mutta ensin on saatava tuo sisilisko hieman hämilleen. Pääsen aukon reunalle ja käännyn ympäri nopeasti. Viskaan taskustani maahan valkoisen pullon, joka räjähtää kirkkaan valon kera. Lohikäärme päästä kimeän äänen ja peittää silmänsä, mutta jatkaa juoksuaan minua kohti. Nyt on aika piiloutua. Loikkaan heinän sekaan ja alan ryömimään kohti metsän reunaa.
Draakki juoksee metsäaukiolle ja alkaa hapuilla ympärilleen muristen. Sen silmät ovat vieläkin hieman heikkoina välähdyksestä, eikä se erota ympärillä olevasta maailmasta muuta kuin sumuisia hahmoja.
Ryömin vieläkin kaueammas draakista ja pääsen vihdoin aukion laidalle. Nousen hitaasti ja varovasti ylös, jotta draakki ei kuulisi minua. Painaudun erästä puuta vasten ja otan jalkajouseni valmiiksi. Nappaan varmistimen pois ja vedäns syvään henkeä. Vilkaisen aukiolle ja näen draakin kävelevän ympyrää. Sen suuntavaisto on vieläkin sekaisin, mutta kuulo on vielä tallella.

Vaivun hitaasti polvilleni ja nappaan vyöltäni veitsen. Katkaisen sillä köyden, joka pitää heinän seassa olevaa nukkea kiinni. Köyden katketessa nukke ponnahtaa pystyyn ja siihen kiinnitetyt kellot pitävät kovaa melua. Draakki karjaisee ja kääntyy kohti nukkea, ampuen tulipallon sitä kohti.
Tällä hetkellä loikkaan piilostani ja tähtään yhden vasaman suoraan draakin takaraivoon. Vasama lentää ilman halki, mutta draakki kääntää päätään juuri sillä hetkellä. Nuoli osuu sitä silmään ja tämä saa tietysti draakin karjumaan niin tuskasta kuin raivosta. Nyt se tietää missä olen ja lähtee rynnistämään minua kohti. Lataan kolmesti laukeavan jalkajouseni ja väistän lohikäärmeen hyppäämällä sen oikealle sivulle. Ammun taas yhden vasaman päästyäni polvilleni ja tällä kertaa se osuu draakin niskaan. Mutta tämä yksilö onkin hieman sitkeämpi. Se kääntyy ympäri ja lähtee uuteen hyökkäykseen. Nousen seisomaan, jotta draakki varmasti näkee minut. Hyppään tällä kertaa sen vasemmalle sivulle ja väistän täpärästi terävät kynnet, joiden aiheuttama ilmavirta tuntuu selässäni.
Pääsen taas polvilleni ja ammun vasaman kohti draakin niskaa. Draakki kääntää päänsä kohti minua ja vasama osuu sen panssaroituun otsaan, kimmoten siitä kuin hammastikku kivestä.
Draakki karjuu ja nousee takajaloilleen seisomaan, alkaen kerätä ilmaa suuhunsa. Kohta se ampuisi tulipallon ja kärventäisi minut. Harmin paikka, että sillä ei juuri nyt ole aikaa siihen. Nappaan vyöltäni pienemmän jalkajousen ja ammun "yllätyskärkisen" vasaman suoraan draakin kaulaan. Tämä kyseinen "yllätyskärki" muodostuu kolmesta terästä, jotka osuessaan johonkin pehmeään, uppoavat ensin syvälle ja sen jälkeen aukeavat, aiheuttaen hyvin vakavia ja ilkeitä haavoja. Tässä tapauksessa, ei hyvää draakille.

Peto laskeutuu neljälle jalalle ja alkaa hitaasti vajota makuulle. Sen äsken niin voimakkaat mylvinnät kuulostavat nyt vain vaivaiselta uikutukselta, kun se hitaasti vaipuu kuolemaansa. Se painaa päänsä heinikkoon ja katsoo minua vaalealla silmällään, kun kävelen sen pään viereen. Näen sen silmästä heijastuvan oman kuvani ja minun takanani kaartuvan taivaan. Hitaasti sen mylvintä hiljenee ja hengitys lakkaa kulkemasta. Se sulkee suuret silmänsä ja päästää viimeiset ilmat ulos keuhkoistaan.
En tiedä, mitä voin enää tehdä. Polvistun draakin valtavan ruhon viereen ja painan pääni sen suomuista kylkeä vasten.
Se tuntuu vieläkin lämpimältä, mutta kohta se on yhtä kylmä, kuin minun sydämeni.
"Anna anteeksi ja kiitos." Kuiskaan sen kuuroon korvaan ja otan vyöltäni suuren lihakirveen.

Heitän draakin verisen pään Keisari Azhitakin pöydälle ja katson häntä hetken odottaen.
Keisari laittaa sormensa yhteen ja hymyilee leveästi.
"Täydellistä, Metsästäjä." Keisari sanoo ja viittaa palvelijalleen merkiksi.
Palvelija kantaa pöytään koreasti koristellun arkun ja avaa sen, paljastaen sen sisällä kiiltävät kultakolikot.
"Kuten sopimus oli, tuot minulle susidraakin pään ja minä annan sinulle sen pään painon verran kultaa." Keisari toteaa ja levittää kätensä, kuin esitellen palkintoa. Minä vain murahdan ja kaadan rahat arkusta säkkiin.
Käännän selkäni asiakkaalleni ja avaan oven, kun Keisari avaa vielä suunsa.
"Oliko se todella kullan arvoista, Metsästäjä? Vai teitkö tämän vain huviksesi?"
Pysähdyn hetkeksi, mutta en edes käänny Keisaria päin vastatessani.
"Raha on vain muodollisuus. Työlläni on kulunsa."

Tappajan Sydän

Vedän puusta yhden omenan ja tarkastelen sen muotoa sekä kuntoa. Se on kirkkaan punainen, tuoksuu hyvältä ja yksikään madonreikä ei pilaa sen täydellistä pintaa. Vilkaisen ympärilleni varmistaakseni, että kukaan ei näe.
Kun olen varma, että kukaan ei ole näkemässä pientä syntiäni, lipaisen huuliani ja haukkaan palasen omenasta.
Se maistuu jumalaisen hyvältä. Ei liian makea, eikä liian kirpeä. Täydellinen yksilö.
"Eikös meidän pitänyt leipoa piirakka näistä omenoista, kultaseni?" Naisen ääni sanoo takaani. Irvistän, kun tajuan kuka lauseen sanoi. Käännyn ympäri hitaasti ja nielaisen jauhamani omenanpalan äänekkäästi.
Siinä hän seisoo. Kädet puuskassa, hieman likaiset haalarit päällään, ruskeat hiukset heiluen hieman tuulessa. Hän on kuin jostain maalauksesta revitty enkeli todellisuuteen. Hymy kohoaa huulilleni, kun katson häntä.
"Anteeksi, mutta kun oli pakko varmistaa, että ovatko omenat todella niin hyviä, miltä näyttävät." Sanon puolustukseni ja kävelen kauniin naisen eteen hymyillen syyttömästi.
Hän katsoo minua tiiviisti kohottaen kulmakarvojaan, pitäen vieläkin käsiään puuskassa.
"Vai niin. Tiedät kai, että yksinäisen omenan maistaminen ei tee kaikista muista hyviä?" Hän vastaa ja nappaa omenan kädestäni röyhkeästi. Hän haukkaa siitä palasen ja sitä jauhaessaan, hän nostaa kulmakarvojaan taas kysyvään tapaan.
Hieron niskaani sanattomana ja naurahdan.
"Totta, en ajatellutkaan." Vastaan rehelliseen sävyyn ja saan naisen naurahtamaan.
Hän ojentaa omenan minulle ja nostaa täyden korin omenoita maasta.
"No, mennäänkö tekemään piirakkaa? Vai haluatko todella maistaa jokaista erikseen?" Nainen kiusoittelee ja iskee minulle silmää. Näytän hänelle vain sulavasti kieltä ja lähden hänen vierellään takaisin talolleni.

Hän leipoo aivan uskomattoman hyvää omenapiirakkaa. Koko keittiö on täynnä sen tuoksua.
Hajuaistini menee sekaisin, kun haistan hetkeä pitempään.
Hän kaulitsee taikinaa ja hymäilee suloisesti.
On kaksi asiaa, mitä arvostan tässä maailmassa. Hyvä ruoka on yksi. Jos mies voi nauttia jostain, niin se on hyvin tehty ruoka. Useat eri makuyhdistelmät ja itse jälkimaku, sekä täyteläinen ja ravintopitoinen ateria ovat minulle kuin palanen taivasta.
Toinen asia, jota arvostan, on minun vaimoni. Hän kyllä menee reilusti ruuan ohitse. Hänessä on vain jotain niin... sanoinkuvaamatonta kauneutta. Hän on kiltti minulle, vaikka olisin elämäni aikana satuttanut tuhansia ihmisiä.
Hän rakastaa minua sellaisena kuin olen, vaikka en olisikaan täydellinen. Hän täytti sydämeni mustan aukon ja antoi minulle mahdollisuuden elää elämäni onnellisena.
En koskaan toivonut mitään muuta, kuin Sashan. Hän on ihminen, jonka kanssa tunnen kuuluvani jonnekkin.
Hymyillen tulen takaisin todellisuuteen ja katson vaimoni leipomispuuhia.
Nousen ylös tuolistani ja kävelen hänen taakseen. Sipaisen hänen ruskeat hiuksensa pois tieltä.
Suutelen hänen kaulaansa hellästi ja kiedon käteni hänen ympärilleen. Sasha nostaa kätensä poskelleni ja suutelee minua suulle pitkään. Hän perääntyy hieman ja kääntyy ympäri. Vedän hänet itseäni vasten ja suutelen häntä uudestaan.
Niin paljon, kuin sydämeni minua käskee. Suutelen häntä kaikella sillä rakkaudella, mitä minussa on.
"Rakastan sinua, Sasha." Sanon hänelle siinä välissä, kun ehdin.
"Niin minäkin sinua, Markus..."

"Markus Harloy, valamiehistö on tuominnut teidät kuolemaan ja tämän osavaltion tuomari on vahvistanut tuomion. Onko sinulla mitään sanottavaa, ennenkuin tuomio täyttöönpannaan?" Jykevästi puhuva mies sanelee edessäni ja katsoo minua silmiin tiiviisti.
Avaan suuni, mutta en sano sitä, mitä minun piti sanoa.
"Omenoilta... Hän tuoksuu omenoilta..." Minun oli tarkoitus sanoa, hyvästi vaan paskanaama. Mutta jostain syystä, sanoin nuo sanat. Mies nyökkää jäykästi ja välinpitämättömästi.
"Markus Harloy, teidät teloitetaan sähkövirralla osavaltion lain määräämällä tavalla. Jumala armahtakoon sieluasi." Mies sanoo ja kääntää päänsä pois minusta. "Käännä kakkoselle."
Tunnen kipua. Tärisen tuolissa ja huudan tuskissani epämääräisiä sanoja. Kaikki ympärilläni pimenee hitaasti.

Hän leipoo aivan uskomattoman hyvää omenapiirakkaa. Koko keittiö on täynnä sen tuoksua.
Hajuaistini menee sekaisin, kun haistan hetkeä pitempään.
Hän kaulitsee taikinaa ja hymäilee suloisesti.
Hänen hiuksensa. Ne tuoksuvat omenoilta...

Luomistyö

Lyön vasarallani punaisena hohtavaa metallia. Aina uudestaan ja uudestaan. Muovaan tuota voimakasta elementtiä omaan tahtooni. Kipinät lentävät kylmän ja kovan metallin iskeytyessä kuumaa vasten. Ne tanssivat leikkisästi terän päällä hetken, kunnes putoavat alas maahan ja sammuvat näkymättömiin. On hassua, millainen elämä kipinöilläkin on.
Ne syntyvät vain hetkeksi tanssimaan ja kuolevat heti sen jälkeen. Omalla tavallaan kaunista.

Nostan miekan terän ylös hetkeksi alasimelta ja katson sen muotoa. Laitan sen takaisin ahjoon kuumentumaan.
Jätän terän odottamaan hetkeksi ja kohennan ahjon tulta suurilla palkeilla. Kuuluu voimakas tuulenvire ja tuli leimahtaa hieman ulos ahjosta, valaisten synkkää pajaani vain hetkeksi. Punaiset hiilet hohkaavat aina kuumempina, joka saa minut hikoilemaan kokonaisen kylän edestä.
Nappaan miekan pihdeillä kuumentumasta ja alan taas takoa terää taas. Sen kärjen on oltava pistoa varten.

Muovaan taas voimakasta elementtiä vasarallani omaan tahtooni. Se vastustelee ja ei tahdo muovautua.
Mutta minä olen nyt sen jumala. Se tottelee minua, vaikka kuinka yrittäisi vastustella.
Pajavasarani on työkaluni, jolla luon mitä mahtavimmat aseet. Se on väline, jolla pystyn tekemään soturien unelmista totta.

Taon tätä  miekkaa jo useampaa tuntia. Miekan tekeminen on hidasta ja tarkkaa työtä. Miekan terän on oltava täydellisessä tasapainossa, muuten se ei ole tehokas. Jos terä on liian paksu väistimen kohdalla, sillä on vaikeampi torjua. Jos paino on taas liian paljon kärjessä, miekalla on vaikeaa pistää.
On monta asiaa, mitä on otettava huomioon miekan teossa.

Laitan taas terän ahjoon ja kuumennan hiiliä palkeilla. Annan terän kuumentua ja nappaan sen kuumennettua tarpeeksi.
Taon terää taas ja toistan prosessin niin monta kertaa, että miekka on täydellisesti tasapainossa.
Jäähdytän hohkaavan terän laittamalla sen veteen. Höyry kohoaa tynnyristä ja kova sihinä käy.
Annan miekan jäähtyä ja valmistelen terän jälkikäsittelyyn.

Alan kiertää nahkaa käsisijan suojaksi ja kiristän sen hyvin tiukalle. Otan lankaa ja sidon nahkan vielä paremmin kiinni.
Laitan käsisijan pohjaan nupin, joka pitää nahkan puristuksessa. Asetan väistimen paikalleen ja ruuvaan sen kaksi osaa yhteen. Kiristän väistimen osat yhteen langalla.
Asetan miekan teroituskivelle ja alan teroittaa terää väistimestä ylöspäin. Kipinät lentävät tasaisena virtana maahan.
Miekka on kaksipuolinen, joten terä on saatava myös teroitettua tasaisesti.

Lopulta, miekka on valmis. Ihailen sen kauneutta ja täydellisyyttä. Se on tasapainossa ja tarpeeksi terävä leikatakseen panssarin läpi ja sen jälkeen pystyisi paloittelemaa tomaatin. Sydämeni tuntuu horjahtavan paikaltaan, kun olen saanut työni tehtyä. Taas yksi saavutus. Taas yksi teko lisää.

Sisälle pajaan astuu pitkä soturi panssareineen ja nyökkää minulle tervehdykseksi. Hän ojentaa minulle rahapussukan ja sanoo tulleensa miekkaansa hakemaan. Minä nyökkään ja ojennan miekan miehelle, huorstineen päivineen.
Mies kiittää ja kokeilee miekan painoa. Hän hymyilee ja heittää rahapussukan minulle tyytyväisenä.
Hän lähtee ulos pajastani ja laittaa miekan huorstaansa.
Katson hieman haikeana miehen lähtöä ja muistelen vieläkin miekkaa kädessäni. Sinne meni taas yksi minun tekeleeni.
Yksi saavutuksistani. Yksi teoistani.

Haikeana istuudun työpöytäni ääreen. Kuulen miehen kehuvan ulkopuolla, että miekkani tulee varmasti tekemään hänestä kuuluisan. Naurahdan hieman ja nojaan tuolini selkänojaan.
Ihmiset tahtovat unohtaa sen, että miekka ei ole miehen mitta.
Tai tuoppi, jolla hän kumoaa oluen alas kurkustaan.
Vain mies miekan takana tekee merkityksen. Kuin myös tuopin takana. Miehen teot ovat tärkeämpiä, kuin hänen miekkansa terävyys tai juomansa määrä.

Tästä se lähtee

Tekstejä alkaa satelemaan tästä eteenpäin. Vanhoja ja tuttuja kuin myös uusi ja tuntemattomia. Nauttikaa tai vihatkaa, tahdon siis palautetta. Vapaat kädet teille :)